Tänä vuonna mun kesälomani on huimat kaksi viikkoa pitkä: tämä ja ens viikko. Surku, miten lyhyt aika! Eipä tässä mitään ihmeellistä pääse edes tekemään, ensi viikko mennee kotitöissä, sillä olen lupautunut auttamaan pikkuveljen yo-juhlien järjestelyissä. Tällä viikolla on sitten tehty Valan kanssa pari vähän pidempää lenkkiä, "minivaellusta".

Oikeasti haluaisin kovasti päästä koiran kanssa tallustelemaan johonkin pohjoisen maisemiin. "Kuume" tähän puuhaan nousi, kun keväällä kirjakaupan alekorista tarttui mukaan Minna Toivolan Retkeily koiran kanssa -teos. Kirja on varsin pätevän oloinen perusteos. Varsinkin koska maksoin siitä kokonaiset neljä euroa, ei ole hankintaa todellakaan tarvinnut katua! Sitten on tietysti näitä nettisivuja, esim. tämä. Tällä hetkellä on pakko tyytyä vain nojatuolimatkailuun (vaikka ei mulla itse asiassa ole edes nojatuolia!).

Nikihän on kerran ollut mukana yhdellä Lapinreissulla. Se tosin oli kyllä sen ensimmäinen ja viimeinen kerta, sillä ei siitä ole luonteensa puolesta tuollaiseen menoon. Sen kanssa oli pääasiassa aika rasittava liikkua, sillä se stressasi eikä se ei kestänyt sitä, että perhe käveli vähänkään erillään, mikä näkyi heti hirvittävänä remmissä kiskomisena yms. Vaikka oli siinäkin reissussa paljon hyviä puolia :) Vala sen sijaan on muutenkin ihan eri maata, joten ehkä me joskus päästään reissuun...

Vuosi 2003, Rukan huipulla

Eilen suunnattiin paremman puutteessa Birgitan polulle. Olin houkutellut mukaan veljeni, mutta Niki sai suosilla jäädä kotiin. Lenkistä tulikin aika pitkä, jotakin päälle 10 km, ja neljä tuntia siihen upposi. Eipä ollut  ihan pappakoiran reissu. Maisemathan ei täällä etelän talousmetsässä mitään kovin kummoista ole (ja muutenkin samoja polkuja on tallattu aiemmin lyhyempinä pätkinä), mutta oli silti ihan mukavaa. Arkipäivänä saatiin tallustella ihan rauhassa ja Vala juoksennella vapaana. Tämä olikin ihan hyvä, sillä huomasi heti alkuun, että valjaiden solki on rikki... remmistä sai tehtyä hätävaranoutajataluttimen, mutta onneksi sitä ei tosiaan juurikaan tarvittu. Muutama geokätkö saatiin logattua, yksi jäi vielä selvittämättä, sillä se olikin sen verran extreme paikka, että olisi pitänyt olla apuvälineitä mukana. Tai kyllä sitä yleensä aina ylös kiipeäisi, mutta sehän se vasta olisikin hauskaa olla keskellä metsää jättimäisen siirtolohkareen päällä ja todeta, ettei täältä pääse alas... ;) Uusi yritys myöhemmin.

Muutamia kuvia Valan seikkailuista, olkaa hyvät: