Eilen tuli iltalenkillä vastaan täti parsoniuroksensa kanssa. Koira oli irti, hän kuitenkin näki jo pitkän matkan päästä, että olin tulossa Nikin kanssa heitä vastaan, joten aikaa koiran kytkemiselle olisi kyllä ollut. Se vain ei ilmeisesti tädin mielestä sitten ollut tarpeen, eikä vapaana tepastellut parsoni korvaansa lotkauttanut omistajansa "ei"-käskyille siinä vaiheessa kun se meidät huomasi...
Koiran lähestyessä meitä kysyi omistajalta, että onko se uros ja saatuani myöntävän vastauksen kerroin hänelle, että Niki ei tule toimeen toisten urosten kanssa. Parsoni vain lähestyi ja olikin sitten jo kohta ihan vieressä, jolloin minä sitten yritin sitä epätoivoisesti hätistellä pois "työtämällä" sitä jalallani (en missään vaiheessa kuitenkaan edes hipaissut koiraa!) sekä samaan aikaan yrittäen roikkua kiinni Nikin pannassa ja pidellä sitä aloillaan. Tästähän täti sitten riemastuikin: "Älä potki sitä!" ja "Et sää saa potkia sitä!" -huudahdukset kuuluivat useampaan kertaan. Yritinpä siinä sitten selittää, että pakko mun on jollakin tavoin yritettävä pitää koirat erossa toisistaan, mutta taisivat selitykset kaikua aivan kuuroille korville. Kaiken huipuksi täti vielä totesi, että "Pidä se oma koiras kiinni, jos se kerta meinaa syödä muut". Tässä vaiheessa oli jo oikeasti niin lähellä etten sanonut jotakin todella rumaa liittyen tädin havaintokykyyn siitä, kenen koira olikaan kiinni remmissä ja kenen ei. Olisi varmaan pitänyt kyllä, mutta toisaalta taisi kuitenkin olla parempi, että pidin pääni kiinni... olisin kuitenkin saanut vain lisää haukkuja niskaani, sillä koko tapaushan oli jokatapauksessa mun vikani, koska mulla on kuulemma vihainen koira ja itsekin olen melkoinen eläinrääkkääjä ja kuljeskelen ympäriinsä potkimassa toisten ihmisten koiria.
Tuli oikeasti tosi paha mieli tästä kohtauksesta.
Tietysti pitäisi ajatella järkevästi, ja kaipa tädinkin käytökselle on olemassa syynsä. Todennäköisesti hänkin pelästyi sitä, kun kerroin, että Niki ei pidä muista uroksista ja saattaa käydä päälle. Onhan parsoni kuitenkin huomattavasti Nikiä pienempi, joten siinä mielessä se kyllä jäisi helposti alakynteen tappelussa. Kenties täti vain purki tilanteen aiheuttaman turhautumisensa minuun. Ei se kuitenkaan poista sitä, että mulle jäi paha olo.
Miksi ihmisten pitää olla niin tyhmiä, etteivät he vain sanovat, mitä ajattelevat, eivätkä ajattele lainkaan mitä sanovat? Pienellä ajattelulla voitaisiin välttää niin monia turhia riitoja ihmisten välillä...
Eilen piti treenata lenkin jälkeen, olin jo tehnyt jopa ihan suunitelmankin, mitä ja miten treenataan. Eipä vain sitten ollut enää fiilistä lainkaan tuon parsoniepisodin jälkeen. Niki olisi kyllä ollut ihan selvästi innokas ja valmis treenaamaan, mutta päätin kuitenkin jättää väliin, koska olisin kuitenkin vain onnistuneesti tartuttanut oman surkean mielialani koiraan. Katsella tokoilua sitten uudestaan joskus, kun on taas parempi olo.
Inhottavat tapaukset jatkuivat tänään lenkillä, tömättiin nimittäin kyyhyn. Kaikeksi onneksi otus oli jo kuitenkin kuollut (eikä paistattelemassa päivää, kuten hetken aikaa ehdin luulla), sillä jos se olisi ollut elossa, se olisi varsin suurella todennäköisyydellä Nikiä purrut... nimittäin kumpikaan, en minä eikä Niki, ei sitä huomannut, ennenkö Niki oli jo sen päälle kävelemässä. Olisikin ollut melkoinen show lähteä sieltä "puskasta" esin soittelemaan sukulaisia ja tuttavia läpi, josko joku ehtisi meitä lääkäriin kuskata, ja sitten vielä etsiä jostakin päivystävä lääkäri... onneksi ei tarvinnut. Tälläisten varalle pitäisi kyllä oikeasti kuljettaa kyytabletteja aina mukana, jos lähtee vähänkin pidemmälle lenkille. Saisi jostain sitten edes vähän ensiapua..
Aloitettiin eilen uudestaan Canofite-kuuri Nikin toiseen korvaan. Toivottavasti se auttaisi nyt.
Koiran lähestyessä meitä kysyi omistajalta, että onko se uros ja saatuani myöntävän vastauksen kerroin hänelle, että Niki ei tule toimeen toisten urosten kanssa. Parsoni vain lähestyi ja olikin sitten jo kohta ihan vieressä, jolloin minä sitten yritin sitä epätoivoisesti hätistellä pois "työtämällä" sitä jalallani (en missään vaiheessa kuitenkaan edes hipaissut koiraa!) sekä samaan aikaan yrittäen roikkua kiinni Nikin pannassa ja pidellä sitä aloillaan. Tästähän täti sitten riemastuikin: "Älä potki sitä!" ja "Et sää saa potkia sitä!" -huudahdukset kuuluivat useampaan kertaan. Yritinpä siinä sitten selittää, että pakko mun on jollakin tavoin yritettävä pitää koirat erossa toisistaan, mutta taisivat selitykset kaikua aivan kuuroille korville. Kaiken huipuksi täti vielä totesi, että "Pidä se oma koiras kiinni, jos se kerta meinaa syödä muut". Tässä vaiheessa oli jo oikeasti niin lähellä etten sanonut jotakin todella rumaa liittyen tädin havaintokykyyn siitä, kenen koira olikaan kiinni remmissä ja kenen ei. Olisi varmaan pitänyt kyllä, mutta toisaalta taisi kuitenkin olla parempi, että pidin pääni kiinni... olisin kuitenkin saanut vain lisää haukkuja niskaani, sillä koko tapaushan oli jokatapauksessa mun vikani, koska mulla on kuulemma vihainen koira ja itsekin olen melkoinen eläinrääkkääjä ja kuljeskelen ympäriinsä potkimassa toisten ihmisten koiria.
Tuli oikeasti tosi paha mieli tästä kohtauksesta.
Tietysti pitäisi ajatella järkevästi, ja kaipa tädinkin käytökselle on olemassa syynsä. Todennäköisesti hänkin pelästyi sitä, kun kerroin, että Niki ei pidä muista uroksista ja saattaa käydä päälle. Onhan parsoni kuitenkin huomattavasti Nikiä pienempi, joten siinä mielessä se kyllä jäisi helposti alakynteen tappelussa. Kenties täti vain purki tilanteen aiheuttaman turhautumisensa minuun. Ei se kuitenkaan poista sitä, että mulle jäi paha olo.
Miksi ihmisten pitää olla niin tyhmiä, etteivät he vain sanovat, mitä ajattelevat, eivätkä ajattele lainkaan mitä sanovat? Pienellä ajattelulla voitaisiin välttää niin monia turhia riitoja ihmisten välillä...
Eilen piti treenata lenkin jälkeen, olin jo tehnyt jopa ihan suunitelmankin, mitä ja miten treenataan. Eipä vain sitten ollut enää fiilistä lainkaan tuon parsoniepisodin jälkeen. Niki olisi kyllä ollut ihan selvästi innokas ja valmis treenaamaan, mutta päätin kuitenkin jättää väliin, koska olisin kuitenkin vain onnistuneesti tartuttanut oman surkean mielialani koiraan. Katsella tokoilua sitten uudestaan joskus, kun on taas parempi olo.
Inhottavat tapaukset jatkuivat tänään lenkillä, tömättiin nimittäin kyyhyn. Kaikeksi onneksi otus oli jo kuitenkin kuollut (eikä paistattelemassa päivää, kuten hetken aikaa ehdin luulla), sillä jos se olisi ollut elossa, se olisi varsin suurella todennäköisyydellä Nikiä purrut... nimittäin kumpikaan, en minä eikä Niki, ei sitä huomannut, ennenkö Niki oli jo sen päälle kävelemässä. Olisikin ollut melkoinen show lähteä sieltä "puskasta" esin soittelemaan sukulaisia ja tuttavia läpi, josko joku ehtisi meitä lääkäriin kuskata, ja sitten vielä etsiä jostakin päivystävä lääkäri... onneksi ei tarvinnut. Tälläisten varalle pitäisi kyllä oikeasti kuljettaa kyytabletteja aina mukana, jos lähtee vähänkin pidemmälle lenkille. Saisi jostain sitten edes vähän ensiapua..
Aloitettiin eilen uudestaan Canofite-kuuri Nikin toiseen korvaan. Toivottavasti se auttaisi nyt.
Kommentit