Tässä päivänä eräänä ollessani Nikin kanssa lenkillä tuli taas pohdiskeltua koiran kouluttamista ja omaa toimintaani. Lopputuloksena sitten päädyin tuohon otsikkona olevaan kysymykseen. Vastausta en vielä ole keksinyt, mutta se ei toisaalta nyt kovin oleellista edes ole. Enneminkin pitäisi pohtia kysymyksiä: Miten minun pitäisi toimia, jotta olisin oikeasti johdonmukainen ja osaisin selkeästi näyttää koiralle, mitä siltä haluan? Miten voin olla hyvä laumanjohtaja?
Erityisen vaikeana koen tasapainoilun liian vaikeiden ja liian helppojen harjoitusten välillä. Miksi sellaista puoliväliä, jossa harjoitus on koiralle riittävän haastava, niin että se voi suoriutua siitä suht helposti, on niin vaikea löytää? Aivan liian monta kertaa tulee tehtyä aivan liian vaikeita juttuja, joista koiralla ei ole käytännössä mitään mahdollisuutta selvitä, jolloin tulee epäonnistumisia ja on taas palattava monta askelta taaksepäin. Toisaalta monesti tulee tehtyä yhtälailla aivan liian helppoja juttuja, jolloin koira menettää helposti mielenkiintonsa koko touhua kohtaan. Molemmissa tapauksissa seuraa aina turhautuminen, sekä minulla että koiralla.
Entäpä sitten ohitustilanteet lenkillä?
Näen jo kaukaa, että vastaan tulee iso koira. Hieman lähempänä selviää, että ulkoiluttajalla on enemmän tai vähemmän vaikeuksia hallita koiraansa, joka kiskoo remmissä joka suuntaan. Kohtaamistilanteessa vastaantuleva koira joko räyhää aivan hulluna ulkoiluttajan yrittäessä samaan aikaan kiskoa sitä ojaan tai sitten se asettu hiljaa makaamaan tien reunalle, josta se sitten on valmis hyppäämään hetkenä minä hyvänsä meidän niskaan (ja koska omistaja ei osaa varautua tähän, hyökkäys myös yleensä onnistuu).
Ylläoleva ei missään nimessä ole objektiivinen kuvaus, mutta se kyllä kutakuinkin kertoo sen, millaisia ajatuksia minun mielessäni vilahtelee ohitustilanteissa. Tästä on seurauksena se, että lähes huomaamattani otan Nikin lyhyelle remmille ja yritän luikahtaa mahdollisimman huomaamattomana vieraan koiran ohi. No eihän siitä mitään tule. Niki vaistoaa jännitykseni välittömästi, jolloin vieraan koiran osoittaeesa pienimmänkin "vihaisen" eleen, Niki on välittömästi valmis käymään taisteluun.
Sen sijaan jos pysyn itse rauhallisena ja pidän myös remmin jatkuvasti löysänä, sujuu ohitus useimmiten ilman konflikteja. Jos vastaantuleva koira rähisee, Niki saattaa yrittää vastata, mutta lopettaa heti napakkaan "ei"-kieltoon tai toteamukseen "nyt riittää". Niki luottaa siihen, että minä hoidan tilanteen. Näinhän homman pitäisi aina toimia, mutta jostakin syystä noita konfliktitilanteita pääse kuitenkin aina silloin tällöin syntymään.
Miksi ihmeessä sitten "pelkään" isojen koirien ohittamista? (Kohtuuden nimissä on mainittava, että pikkukoirat kyllä käyttäytyvät vähintää yhtä "huonosti" kuin isotkin, mutta niitä nyt pystyy hallitsemaan ihan pelkästään vähän nykäisemällä remmistä. Sen sijaan kun iso koira päättää jonkun syödä aamiaisekseen, sitä ei siinä sitten enää niin helposti pidelläkään.) "Pelkoni" ei ole kovinkaan tietoinen. Käytännössä sen huomaa vasta tilanteen lauettua, silloin tulee helpottunut olo ja ihan oikeasti tuntee adrenaliiniin kehossa. Tietty epäilys on olemassa, että se on syntynyt näistä tilanteista, joissa vieras koira on päässyt käymään päälle...
Varsin psykologista pohdiskelua, mutta tällä toivottavasti saan vähän selkiytettyä omia ajatuksiani asian suhteen ja pystyn paremmin kontrolloimaan tilanteita jatkossa. Ehdottoman tärkeätä on siis muistaa itse pysyä aina rauhallisena ja siten viestittää myös koiralle, että tilanne on ihan ok.
Erityisen vaikeana koen tasapainoilun liian vaikeiden ja liian helppojen harjoitusten välillä. Miksi sellaista puoliväliä, jossa harjoitus on koiralle riittävän haastava, niin että se voi suoriutua siitä suht helposti, on niin vaikea löytää? Aivan liian monta kertaa tulee tehtyä aivan liian vaikeita juttuja, joista koiralla ei ole käytännössä mitään mahdollisuutta selvitä, jolloin tulee epäonnistumisia ja on taas palattava monta askelta taaksepäin. Toisaalta monesti tulee tehtyä yhtälailla aivan liian helppoja juttuja, jolloin koira menettää helposti mielenkiintonsa koko touhua kohtaan. Molemmissa tapauksissa seuraa aina turhautuminen, sekä minulla että koiralla.
Entäpä sitten ohitustilanteet lenkillä?
Näen jo kaukaa, että vastaan tulee iso koira. Hieman lähempänä selviää, että ulkoiluttajalla on enemmän tai vähemmän vaikeuksia hallita koiraansa, joka kiskoo remmissä joka suuntaan. Kohtaamistilanteessa vastaantuleva koira joko räyhää aivan hulluna ulkoiluttajan yrittäessä samaan aikaan kiskoa sitä ojaan tai sitten se asettu hiljaa makaamaan tien reunalle, josta se sitten on valmis hyppäämään hetkenä minä hyvänsä meidän niskaan (ja koska omistaja ei osaa varautua tähän, hyökkäys myös yleensä onnistuu).
Ylläoleva ei missään nimessä ole objektiivinen kuvaus, mutta se kyllä kutakuinkin kertoo sen, millaisia ajatuksia minun mielessäni vilahtelee ohitustilanteissa. Tästä on seurauksena se, että lähes huomaamattani otan Nikin lyhyelle remmille ja yritän luikahtaa mahdollisimman huomaamattomana vieraan koiran ohi. No eihän siitä mitään tule. Niki vaistoaa jännitykseni välittömästi, jolloin vieraan koiran osoittaeesa pienimmänkin "vihaisen" eleen, Niki on välittömästi valmis käymään taisteluun.
Sen sijaan jos pysyn itse rauhallisena ja pidän myös remmin jatkuvasti löysänä, sujuu ohitus useimmiten ilman konflikteja. Jos vastaantuleva koira rähisee, Niki saattaa yrittää vastata, mutta lopettaa heti napakkaan "ei"-kieltoon tai toteamukseen "nyt riittää". Niki luottaa siihen, että minä hoidan tilanteen. Näinhän homman pitäisi aina toimia, mutta jostakin syystä noita konfliktitilanteita pääse kuitenkin aina silloin tällöin syntymään.
Miksi ihmeessä sitten "pelkään" isojen koirien ohittamista? (Kohtuuden nimissä on mainittava, että pikkukoirat kyllä käyttäytyvät vähintää yhtä "huonosti" kuin isotkin, mutta niitä nyt pystyy hallitsemaan ihan pelkästään vähän nykäisemällä remmistä. Sen sijaan kun iso koira päättää jonkun syödä aamiaisekseen, sitä ei siinä sitten enää niin helposti pidelläkään.) "Pelkoni" ei ole kovinkaan tietoinen. Käytännössä sen huomaa vasta tilanteen lauettua, silloin tulee helpottunut olo ja ihan oikeasti tuntee adrenaliiniin kehossa. Tietty epäilys on olemassa, että se on syntynyt näistä tilanteista, joissa vieras koira on päässyt käymään päälle...
Varsin psykologista pohdiskelua, mutta tällä toivottavasti saan vähän selkiytettyä omia ajatuksiani asian suhteen ja pystyn paremmin kontrolloimaan tilanteita jatkossa. Ehdottoman tärkeätä on siis muistaa itse pysyä aina rauhallisena ja siten viestittää myös koiralle, että tilanne on ihan ok.
Kommentit